Runoilija Pirjo Kotamäki: Paavo löysi suoran yhteyden Jumalaan

”Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa (Herättäjä-Yhdistys 2024) on kymmenes runoteokseni. Kirjoitan sekä maallista että hengellistä lyriikkaa ja olen voittanut palkintojakin kirjoituskilpailuissa.

Kun työstin uusinta kirjaani, tuttava Helsingissä kyseli: kuka on Paavo Ruotsalainen? Ymmärsin, että Paavoa ei oikein tunneta enää. Ehkäpä runouteni osaltaan tuo Paavolle näkyvyyttä.”

Olen syntynyt ja elänyt pääosin Helsingissä. Tiesin Paavosta vain sen, mitä koulussa oli opetettu. Muistin hänen käyntinsä seppä Högmanin luona ja ne kuuluisat sanat: ’Yksi sinulta puuttuu…’

Luterilaisessa kirkossa ei ole pyhimyksiä. Aika vähän meillä Suomessa on muitakaan edelläkulkijoita, joiden elämä ja hengellinen etsintä olisi näkyvissä muille etsijöille. Paavosta on kuitenkin kerrottu paljon, ja sen vuoksi hän valikoitui luontevasti kirjani päähenkilöksi.

Paavon kautta tunnistan myös oman sielunhätäni: oman etsintäni ja kyselyni Jumalan puoleen.

Kuin keskeneräinen ryijy

Kotini oli uskonnoton, kirkossa ei käyty. Mutta pyhäkoulu oli kivaa ja tärkeää – sitähän kävivät Helsingissäkin tuohon aikaan melkein kaikki lapset – ja Raamatun kertomukset olivat minusta ihmeellisiä. Muistan, miten Sakkeus kiipesi puuhun nähdäkseen Jeesuksen. Ja kateelliset veljet heittivät Joosefin kaivoon! Siinä tarinassa ihmisen sielun kaikki puolet tulevat esiin. Raamatussa ihminen on todella näkyvissä.

Olen nyt 59-vuotias. Äidinäitini eli mummoni, joka oli kotoisin Kiuruvedeltä, veisasi Siionin virsiä ja kävi herättäjäjuhlilla, mutta perheeni ei juhlilla käynyt. Koulun kuorossa jotkut virsikirjan virret tekivät vahvalla tunnelmallaan vaikutuksen minuun, mutta sanoja en tainnut ymmärtää.

Kasvoin hitaasti, ja nuoruus oli minulle vaikeaa aikaa. Se, mitä kerrotaan Löyhkä-Paavosta, puhuttelee minua: Paavon vaikeudet omassa etsinnässään. Murrosiässä kirjoittelin runoja pöytälaatikkoon ja lähetin niitä arvostelupalveluunkin. Mieleeni jäi erään arvostelijan kommentti, että ’paskasuodatin ei kaikissa runoissa taida oikein toimia’. No, tuli sieltä toki kiitostakin.

Noin 30 vuoden iässä minulla alkoi syvempi etsimisvaihe. Mikä on elämän tarkoitus? Miten löydän Jumalan? Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Tunsin silloin, että Jumala kutsui minua, mutta en oikein tiennyt, mitä tehdä. Olin jonkin aikaa Paavalin seurakunnan nuorten aikuisten ryhmässä. Seurakunta jäi, kun menin naimisiin, saimme lapsen ja muutimme vähäksi aikaa Porvooseen.

Paavon kautta tunnistan myös oman sielunhätäni.

Entä mitä on synti? Sitä on meissä jokaisessa. Huomaan itsessäni usein pahoja ajatuksia, enkä haluaisi nähdä tuota totuutta itsestäni. Ajattelen, että synti on totuuden unohtamista, totuuden hämärtymistä.

Vieläkin etsin ja kyselen. Vastausten lankoja tuntuu olevan moneen suuntaan, mutta ehkä tästä vielä jokin ryijy kutoutuu. Ihminen on keskeneräinen, kunnes lopullinen Kuva valmistuu elämän lopussa.

Moniääninen Paavon tarina

Ennen kuin tutustuin Paavo Ruotsalaiseen, olin jo kirjoittanut runoteokset Franciscus Assisilaisesta, Pyhästä Birgitasta ja horrossaarnaaja Helena Konttisesta. Jokainen heistä on elänyt oman aikakautensa elämää, joten halusin luoda tekstiin myös ajankuvaa. Opiskelin historiaa ja teologiaa. Paavo Ruotsalaisen vaiheet löytyivät elämäkerroista, tietokirjoista. Välttelin lukemasta kaunokirjallisia tulkintoja, etteivät ne vaikuttaisi luovaan työhöni. En ole nähnyt Viimeiset kiusaukset -oopperaa enkä lukenut sen librettoa.

Paavosta kirjoittaessani olen saanut mennä hänen pääkoppansa sisälle, kuvitella hänen maailmansa, epätoivonsa ja ilonsa. Niinhän kirjailijat tekevät. Jostain syystä tuo kuvitteleminen on ihanaa.

Pyhimyksen kaltaiset ihmisetkin ovat sekä maallisia että pyhiä.

Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa on teos, jota voi kutsua säeromaaniksi tai roolirunoudeksi. Toisin sanoen olen mennyt ihmisten ’nahkoihin’ ja siten puhun kirjassa monen eri henkilön suulla. Ääneen pääsevät mm. Paavo, Riitta, Anna-Loviisa, kirkkoherra Collan, Antti Järvinen, Henrik Renqvist ja J. V. Snellman. Rooliruno muistuttaa näytelmän monologia. Välillä tapahtumia kuljettaa eteenpäin perinteinen kaikkitietävän kertojan ääni. Kirja kattaa Paavo Ruotsalaisen elämänvaiheet syntymästä kuolemaan asti.

Suora yhteys Jumalaan

En ollut koskaan käynyt Aholansaaressa. Saavuin saareen vasta kirjani julkistamistilaisuuteen toukokuussa. Saareen mentäessä mieleeni juolahtivat Paavon soutumatkat: veneessä olisi voinut veisata. Mutta eihän vene ollutkaan puinen soutuvene vaan iso moottorivene!

Olin kuvitellut saaren paljon pienemmäksi. Myös Tahkovuoren läheisyys yllätti minut. Jos olisin tiennyt, että Tahkovuori on Aholansaaren vastarannalla, olisinko ottanut sen teksteissäni huomioon?

Pyhimyksen kaltaiset ihmisetkin ovat sekä maallisia että pyhiä. Kun Paavo lähti matkoilleen, hän saattoi jättää vaimonsa ja lapsensa ilman ruokaa ja polttopuita. Oliko oma kutsumus tärkeämpi kuin perheen leipä? Ihmettelen Paavon itsekästä toimintaa.

Olen myös miettinyt, tarvitsiko Paavo kirkkoa jumalayhteytensä hoitamiseen. Hänhän arvosteli monia kirkon miehiä siitä, että usko oli heille älyllinen ja filosofinen asia. Minulle Paavon arvokkain löytö on ihmisen suora yhteys Jumalaan. Nykyään messussa sanotaan: ’Tämä on pyhä evankeliumi.’ Lukuteksti voi olla vain osa kertomuksesta, eikä minulle aina synny siihen tunneyhteyttä. Parasta on lukea kotona itsekseen Raamattua, siis lukea kertomukset kokonaisina ja antaa niiden puhutella.

Runoilijan kutsumus

Työskentelin yli 20 vuotta kirjastovirkailijana Helsingissä. Viimeisin työpaikkani oli Kallion kirjasto. Nykyään olen päätoiminen kirjailija.

Minulla on epilepsia ja sähköherkkyys. En tiedä, kauanko pystyn jatkamaan tietokoneella kirjoittamista, sillä varsinkin langattomat laitteet aiheuttavat minulle ikäviä oireita. Näkymättömiä lankoja risteilee kaikkialla. Miten ne eivät vaikuttaisi ihmisiin, kun ne vaikuttavat laitteisiinkin?

Toivon kuitenkin, että voisin vielä jatkaa kirjoittamista. Iloitsen siitä, että löysin uudestaan – vaikkakin vähän vanhempana – kirjallisuuden ja runouden, jolla voin ilmaista itseäni ja maailmaa. Iloa tuottavat myös tyttäreni perhe ja läheiseni.

Iloitsen musiikista. Olen alkanut taas soittaa kitaraa, ja uusin harrastukseni on kanteleen soitto. Aloitin viisikielisellä ja pääsin sitten mukaan aikuisten kanteleryhmään Malmin seurakunnassa. Nyt soitan 11-kielistä kannelta.

Tulevaisuutta hieman pelkään, kuten monet nykyään. Pelkään, että maksimaalisessa voitontavoittelussa Suomi avohakataan kokonaan. Pelkään, että mehiläiset tuhoutuvat ja luonto surkastuu, pelkään sotia ja katastrofeja. Ihminen ei ole kaikkivoipa.

Minusta tuntuu, että Jumalalla on meille ihmisille nyt jotakin kerrottavaa.”

Paavo 6-vuotiaana pitkäperjantaina kirkossa

Kuka on kuollut?!

Minä peljästyin,
suuresti peljästyin kun kuulin
papin pauhaavan:
Jeesus on kuollut!
Kuka on kuollut, huusin, mitä tapahtui,
isäkö tappoi ainokaisensa,
minne hänet haudattiin,
tupammeko viereen ihan,

sydämeemme,

missä lienee hautuu-paikka,
isäkö veteli häntä tukastaan
ja antoi aimo kädestä,
niinkö tuo kuoli että kaatui
ruumiinsa mukana töytäisystä,
vai kylmään rekeenkö kuoli,
lumen pisaroiden syliin,
sinne hangen loisteeseen
missä tähti silloin loisti,
liian kirkkaana tähän maailmaan
ja kaatui –
meidän veräjän pieleen,
hevosen hengitykseen,
se häntä kai lämmitti syntyessään,
vai härkäkö se oli,
– äiti, minua nukuttaa,
pappi puhuu pitkään,
kulkuset kilisevät,
joku kulkee kirkon käytävää
pitkin ja herättää
(eräs isäntä nukkuu):
sanoo: hysss!

Liisa Seppänen

Tutustu Pirjo Kotamäen säeromaaniin Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa täällä.